Strategisesti standardeja
"Amerikkalaiset haluavat standardeja", sanottiin eräässä vastikään näkemässäni elokuvassa. Minua nauratti, vaikka ei sitä vitsiksi ollut tarkoitettu. Omassa päässäni sana standardi vei ajatukset välittömästi työhön ja hiljan julkaistuun tietoon, että Suomen hallitusohjelmaan kirjatun kansallisen standardointistrategian laadinta on alkamassa.
Nyt voisi samaan malliin sanoa, että suomalaiset haluavat standardeja! Näkemäni elokuva sijoittui kuitenkin 1970-luvun alkuun, yli 50 vuoden päähän. Ollaanko Suomessa näin paljon jäljessä?
No ei sentään. Yhdysvalloissa standardointistrategia on ollut olemassa jo pitkään, mutta globaali asetelma on huomioitu sielläkin ensimmäisen kerran vasta tämän vuosituhannen alussa. Vaan onhan siitäkin jo reilut 20 vuotta.
Ja toinen paljastus: elokuvassa mainitut standardit olivat jazzstandardeja. Standardeja nekin ja hyvin vahvoja, sillä henkilö oli paennut niitä Eurooppaan. Toiselle mantereelle!
Elokuva sai minut jälleen kerran miettimään jazzstandardien ja ”meidän” standardien yhteyksiä ja eroja. Milloin niistä on hyötyä? Ja miksi toiset kaihtavat standardeja, niin musiikissa kuin muussa elämässä?
Jazzstandardit ovat laajalti tunnettuja sävellyksiä ja tärkeä osa jazzmuusikoiden ohjelmistoa. Jazzstandardeissa on kaikille jazzmuusikoille tutut rakenteet: melodia, muoto, sointukulku ja rytmi. Ne toimivat tukipilareina jazzkokoonpanon improvisoinnille. Jazzstandardien avulla voi päästää irti tarkoista nuottikirjoituksista, mutta tuttujen puitteiden varassa pystytään luomaan yhdessä uutta musiikkia siihen hetkeen.
Vähän samaan tapaan toimivat ”virallisetkin” standardit: SFS-, EN- ja ISO-standardeista saadaan runko sille, mitä pitää tehdä, jotta tuotteet ovat turvallisia ja yhteensopivia, palvelu sujuvaa ja asiakastyytyväisyys tuo lisää asiakkaita. Standardit tarjoavat siis puitteet, jotka tukevat organisaation tekemistä ja kehitystyötä. Standardien avulla yhteistyö sujuu ja tuotteet sopivat olemassa olevaan maailmaan, vaikka kehitetty tuote tai palvelu olisikin jotakin ihan uutta.
Jazzstandardeihin, eli siihen mistä kappaleesta tulee jazzstandardi, ei voi aktiivisesti vaikuttaa. Ne syntyvät vuosikymmenten myötä. Toki uusiakin kappaleita voi käyttää improvisaation pohjana, mutta standardit syntyvät vasta ajan kuluessa.
Kun organisaatio on mukana standardointityössä, se voi parhaimmillaan vaikuttaa alansa kehitykseen maailmanlaajuisesti.
”Virallisiin” standardeihin voi sen sijaan vaikuttaa strategisesti. Kun organisaatio on mukana standardointityössä, se voi parhaimmillaan vaikuttaa alansa kehitykseen maailmanlaajuisesti. Vähintään työssä oppii tuntemaan tulevat standardit etukäteen ja pystyy sopeuttamaan toimintaansa sen mukaan.
Kansallisen standardointistrategian myötä Suomi ottaa ison loikan lähemmäs Yhdysvaltoja, Ruotsia ja muita maita, jotka jo käyttävät standardointia strategisesti. Standardointistrategia rohkaisee suomalaisia yrityksiä osallistumaan standardointiin, ja laajalla standardointiin osallistumisella vahvistetaan Suomen kilpailukykyä ja tulevaisuutta.
Näkemäni elokuva, Köln 75, on tositarinaan perustuva kertomus siitä, miten saksalainen jazziin hullaantunut teini sai järjestettyä Kölniin ihailemansa pianistin Keith Jarretin konsertin. Samalla hän tuli aloittaneeksi oman uransa promoottorina ja keikkajärjestäjänä. Keith Jarretin erottaa muista muusikoista hänen poikkeuksellinen improvisointikykynsä; taito soittaa täysin uutta musiikkia valmistautumatta. Siihen standardit ovat turhia, mutta monessa muussa kohdassa ne ovat tarpeen.
Sari Lamminaho
Kirjoittaja on viestinnän asiantuntija, joka on työssään oppinut tuntemaan standardien hyödyt ja vapaa-ajallaan laulaa kamarikuorossa tiukasti nuottikirjoituksen mukaan.